Raskas kevät, nyt jo neljäs kevät ilman Joelia . . . Kevät ottaa aina niin lujille, huomaan, että käyn säästöliekillä. Yritän selviytyä päivistä. En jaksa harrastaa liikuntaa, en saa tehtyä käsitöitä, vain olen. Ylihuomenna 3.4. tulee 3 vuotta Joelin poismenosta. Ikävä ja suru ei helpota, miten voisikaan. Enkä edes halua. Eihän Rakasta Lastaan voi olla ikävöimättä alati. Suru on tullut minuun asumaan, tehnyt ikuisen pesän sieluuni. Rakkaus sitoo äidin ja Lapsen toisiinsa ikuisesti , sitä ei voi mikään erottaa . . . Kevät oli ennen kaunis, lupaus tulevasta kesästä. Mutta nyt, kun kevään ensimmäiset leskenlehdet ilmestyvät lenkkipolkuni varteen - kärsin, niin että sieluun sattuu. Tuntuu niin pahalta, kun elämä jatkuu, ympärillä pyörät pyörivät kuin mitään ei olisi tapahtunut ja samalla rakkaan ihmisen elämä on päättynyt ja meidän läheisten elämä on romahtanut.
Toivon pystyväni jonkin ajan kuluttua keskittymään ja heittäytymään virran vietäväksi käsillä tekemisen maailmaan. Jos saisin väkerrettyä uusia risutöitä; risulintuja, runsaudensarvia ja ripatöitä; kylttejä ja muuta mukavaa. Risu- ja ripatöitähän blogissani pitäisi olla . . . nimenmukaisesti ; )
